Jäädaalia-loimi

Ensimmäinen loimeni omille syksyllä 2016 hankituille kangaspuilleni on vaaleanpunaisen ja harmaan eri sävyjä yhdistelevä Bockens 8/2- puuvillaloimi. Siinä on yhteensä kahdeksaa eri sävyistä lankaa (neljää eri harmaata ja neljää eri vaaleanpunaista) ja pituutta 19 metriä. Nimensä Jäädaalia sai syksyllä kantoliinakurssilla Sannin ja minun Daalia-loimen mukaan (joka on nimetty kauniiden daaliakukkien mukaan), sillä Daaliassa oli samat neljä vaaleanpunaisen sävyä mutta yhdistettynä neljään eri keltaisen sävyyn. Jäädaalia onkin siis viileämpi versio Daaliasta. Ideoin Jäädaalian jälleen yhdessä Sannin kanssa ja tein yhdessä alkuosan kankaanrakennuksesta Sannin kanssa.

Jäädaalia loimitukilla

Loimilankoja mieheni minulle kyhäämässä rullatelineessä

Tässä kaikki loimilangat

Loimiletti

Loimen rakennusta luomapuilla

Kangaspuiden ja kaikkien tarvikkeiden hommaaminen ei ollut ihan halpa juttu kotiäidin budjettiin, mutta onneksi moni väline löytyi kohtuuhintaisesti käytettynä. Ostin kangaspuut Rosbacka Handmade-brändillä kutovalta Sannalta ja olen ollut puihin erittäin tyytyväinen. Ne ovat kahdeksanvartiset ja -polkuiset 100cm leveät hyväkuntoiset puut ja kaupassa mukana sain joitakin tarvikkeita, kuten ison kasan niisiä, sukkulan, loimipäreitä, puolanpohjia... Luomapuut olivat toinen arvokkaampi hankinta mutta ne löysin satasella eräältä tutuntutulta. Mutta esimerkiksi käärinpirran jouduin ostamaan uutena ja se tuli vähän kalliiksi, kun tilasin Toikalta ensin luhaan kiinnitettävän mallin, joka oli mielestäni erittäin hankala käyttää. Niimpä sain onneksi vaihdettua sen kannelliseen käärinpirtaan, mutta postikulut piti maksaa edestakaisin tietenkin uudestaan ja sellainen pitkä helposti katkeava käärinpirtahan ei ole kaikkein helpoin postitettava tuote.

Loimi niisivarsille kohotettuna ja rakas esikoiseni ihmettelemässä.

 Kankaanrakennuksen työvaiheiden hitaus kotona yllätti, sillä syksyn kantoliinankudontakurssilla kaikki työvaiheet ehti tehdä kolmessa kokonaisessa päivässä. Mutta jujuhan piilee siinä, että eihän kotona pysty mitenkään raivaamaan kolmea kokonaista "työpäivää" rakentaa kangasta vaan käytännössä tunnin sieltä täältä ja joinain päivinä ei yhtään. Esikoisen päiväuniajat olivat usein ainoa mahdollisuus keskittyä vaikkapa niisimään. Tuuli onnistui myös pidentämään loimen tukille kiertoa noin kolmella tunnilla sen normaalin vartin sijaan heittämällä pehmolelunsa kesken tukillekierron lankojen päälle, minkä seurauksena osa langoista vaati jatkuvaa manuaalista korjailua koko tukille vedon ajan.

Loimi vihdoin niisittynä ja alkusolmut useampaan kertaan kiristeltyinä ja uudelleen solmittuina.

Viimeisillään raskaana oli myös välillä hieman huvittavaa könytä sitomassa välittäjiä ja polkusia puiden alla, mutta onneksi minulla olikin kaksi loistoapuria (Teemu ja Tuuli).

Vihdoin kankaanrakennus oli valmista ja pääsin kutomaan, ensimmäistä kertaa omilla puillani! Voi sitä mieletöntä fiilistä. Testailin kudontaa ensin Bockensin violetilla cottolinlangalla ja sitten harmaalla ja vaaleanpunaisella loimesta ylijääneellä puuvillalangalla. Sitten aloitin ensimmäistä Jäädaalia-liinaa Chunky Slingsin käsinvärjäämällä vaaleansinipunaisella bambukuteella.

Sukkulassa bambukude

Sidoksena on nelivartinen ja -polkuinen crackle. Kuvio ei oikeastaan erotukaan juuri ollenkaan tuon monivärisen bambukuteen kanssa, mutta yksivärisen selkeästi loimilangoista erivärisen langan kanssa kuvio pääsisi paremmin oikeuksiinsa (mikä näkyy seuraavassa liinaprojektissani, jossa kudelanka on sitruunankeltaista! Siitä lisää myöhemmin).

Tuleva kantoliina monivärisellä bambukuteella

Hauska tarina muuten tuolla sukkulalla, joka näkyy osittain mm. tuossa ylemmässä kuvassa. Se on rakkaan edesmenneen mummuni vanha! Teemu löysi sen syksyllä sattumalta isovanhempieni vanhan kotitalon autotallista ja toi minulle. Sukkulassa on vieläpä mummuni aiemman nimen nimikirjaimet TM eli sukkula on melko vanha, mutta eipä ole Toikan sukkula miksikään vuosien saatossa muuttunut kun noita samanlaisia myydään edelleen. Mummuni kutoi kauan sitten, ennen syntymääni, kangaspuilla mm. mattoja ja ryijyjä, mutta harrastus sitten jossain vaiheessa jäi. On ihanaa kutoa mummun vanhalla sukkulalla ja ajatella, että ehkä mummu siellä jossain tietää minun niin sanotusti jatkavan hänen kutomisperinnettään :)

Ensimmäisiä ulkoiluja vauvan kanssa

Vilja on takin alla oma tekemässä Daalia-liinassa kietaisuristissä

Vihdoin on kulunut kaksi viikkoa ja Viljan kanssa sai lähteä ulos nauttimaan aurinkoisista talvikeleistä! Ei olla hommattu Viljalle ollenkaan vaunuja, koska ajateltiin että niitä ei välttämättä tarvittais ollenkaan koko vauvavuonna. Aika näppärästi on ulkoilut sujuneetkin nyt kun pidemmille kävelyille otan mukaan Tuulille rattaat, lyhyemmät matkat hän jaksaa kävellä hyvin. Yleensä rattaatkin on mukana vain pehmolelun kyydittelyä varten, mutta toisaalta jos Tuulille iskeekin vaikkapa kotimatkalla väsymyskiukku, niin rattaat on hyvä olla mukana. Ja liukkailla keleillä pysyy helpommin pystyssä, kun työntelee rattaita :D

Tilasin uuden kantotakin Greyseltä ja olen tykännyt tuosta kovasti! Tuulin kanssa mulla oli käytettynä ostettu musta Mam all weather-takki ja se ajaa kyllä hyvin asiansa, mutta kaipaisin siihen jotain iloisuutta synkän mustan sijaan. Siksi musta on nyt ihanaa, kun on pinkki kantotakki!

Koen vauvan kanssa liinailun vaunujen sijaan kovin helpoksi, kun minusta on niin paljon helpompi pukea vauva liinan alle. En ole koskaan pukenut vauvaa vaunuilua varten vaan aina liinaan, niin osaan jotenkin helpommin miettiä mitä kullekkin säälle tulee laittaa. Lähinnähän liinaillessa pitää miettiä vaatekerrosten määrä ja sitten suojata hyvin liinan ulkopuolelle pilkottavat osat eli pää, kädet ja jalat :) Ystäväni oli kutonut Viljalle babyshower-lahjaksi ihanat liinailuvillasukat, ne pääsevät nyt kovaan käyttöön.

Toisin kuin Tuuli, Vilja vaikuttaa kyllä sellaiselta vauvalta, joka viihtyisi vaunuissakin. Aika näyttää, tuleeko sellaiset hommattua. En ole koskaan nukuttanut lasta ulos, joten siitäkään en tiedä mitään. Vilja on nyt näinä ensimmäisinä parina viikkonaan nukkunut päiväuniaan pääsääntöisesti liinassa, sylissä tai auton turvakaukalossa. Tuuli nukkui melkein kaikki ensimmäisen vuotensa päikkärit liinassa tai repussa ja välillä sängyllä, sitten vuoden ikäisestä aina sängyllä.

Sain kuulla Tuulin vauvavuotena joiltakuilta aika ihmetteleviä ja vähän tuomitseviakin kommentteja, kun ei omisteta vaunuja. Se tuntui häiritsevän joitain hirveästi, minkä koin vähän hassuna. Pitäisikö sellaiset olla vain siksi, että ne yleensä mielletään tärkeäksi hankinnaksi vauvavuoteen? Innostuisinko käyttämään sellaisia, jos meillä olisi sellaiset? Ainakin vaunujen ostamatta jättäminen on iso säästö, jos miettii niiden hintoja uutena ja kuisti pysyy siistimpänä, kun siellä on vain Tuulin rattaat :)  Ja liinoja tulee käytettyä ahkerasti! :)

Ihana tyttömme syntyi kotona talven lumisateisimpana päivänä

Viimeisillä raskausviikoilla. Voi kuinka odotankaan sinua, kohta saan kantaa sinua tässä sinulle varta vasten kutomassa liinassa!

Perheemme sai lisää tyttövahvistusta vajaa pari viikkoa sitten, kun pikkusisko syntyi lumimyrskyisenä laskettuna päivänään kotonamme. Aika täsmällinen vauva tai hyvin arvioitu laskettu aika, sillä yöllä kun kello löi 24 ja vuorokausi vaihtui torstaihin, laskettuun päivään, niin supistukset alkoivat. Mietin sängyssä maatessa, mieheni Teemun ja esikoisemme Tuulin nukkuessa molemmin puolin minua, että ei varmasti voi nyt olla oikeita synnytyssupistuksia. Mutta niin ne vain jatkuivat, noin 10-15 minuutin välein koko yön, hengittelin jokaiset aallot lempeästi läpi kuvitellen mielikuvissani puhaltavani erivärisiä ilmapalloja. Pitkällä sisäänhengityksellä valitsin ilmapallolle värin ja puhalsin sen täyteen, oikein pitkällä uloshengityksellä päästin ilmapallon leijailemaan ilmaan. Yön ja aamun aikana supistusaallot kestivät sen verran, että ehdin puhaltaa noin viisi ilmapalloa, sen kummemin en kellottanut tai kirjannut mihinkään niitä ylös.

Tästä kuvasta ei ehkä uskoisi, että synnytys on jo käynnissä ja vauva syntyi neljä tuntia kuvan ottamisen jälkeen. Kuva jäikin viimeiseksi masukuvaksi.

Viideltä aamulla soitin kotikätilöllemme, että synnytys on alkanut ja että varautuu tulemaan meille saman päivän aikana synnytystä varten. Tässä vaiheessa supistukset tuntuivat jo välillä melko viheliäisiltä, mutta arvion synnytyksen olevan kuitenkin ihan alkuvaiheessa koska supistusväli oli vielä edelleen suunnilleen sen 10 minuuttia. Klo 7 jälkeen nousimme kaikki ylös, Teemu ei siis mennyt töihin vaan jäi kanssamme kotiin. Söimme aamupalaa ja minäkin jaksoin vähän supistusten välissä jopa touhuilla Tuulin kanssa rauhallisesti, otimme viimeiseksi jääneet masukuvatkin olohuoneessa. Sitten menin makuuhuoneeseen, kasasin sänkyyn peittoja ja tyynyjä, joihin nojailin. Melkeimpä torkuin kaikki supistusten välit tai olin unenomaisessa rentoutuneessa tilassa lepäillen kaikki supistusten väliset ajat. Kun aallot alkoivat, kohottauduin jääkarhukyykkyyn tai milloin mihinkin kyykkyasentoon ottamaan ne vastaan syvähengitellen ja ilmapalloja puhallellen. En kaivannut mitään rentoutuscd:eitä tai musiikkia, vaikka mp3-soitin olikin valmiiksi ladattuna synnytysrentoutuksilla. Kuuntelin sateenkaarirentoutuksen vain yhden kerran koko synnytyksen aikana (siitä hetkestä onkin alempana oleva kuva). Koin helpoimmaksi rentoutua ihan itse. Tuuli oli vähän hämillään, että miksi äiti on vähän outo, ja tuli välillä kainalooni ja silitteli minua kun supistukset taas tulivat.

Esikoinen kainalossa, uusia supistuksia odotellessa. Tästä kuvasta on enää pari tuntia vauvan syntymään.

Näin vietin aamun, sängyllä lepäillen. Klo 10.30 oli lounasaikamme, mutta minulle ei enää maittanut ruoka. Teemu alkoi nukuttamaan Tuulia sänkyyn päiväunille klo 11 ja minä siirryin pois makuuhuoneesta eteiseen jumppapallon päälle istuskelemaan. Supistukset alkoivat tuntua selkeästi vähän voimakkaammilta ja tulla jo vajaan 10 minuutin välein, joten soitin kätilölle klo 11.20, että nyt synnytys edennyt taas. Miehen mukaan olin vielä jopa naureskellut puhelimessa jollekin ja kuulostanut niin rauhalliselta, että kätilökin arvioi avautumisvaiheen olevan nyt kunnolla käynnistynyt mutta tuskin mitään kiirettä olisi. Mies kysyi, että pitäisikö alkaa viritellä synnytysallasta (joka oli eteisessä vielä paketissaan), sanoin että ei varmaan vielä tarvitse. Altaanhan täyttö ei ole kovin nopea homma. Ajattelimme, että kun Tuuli heräisi päiväuniltaan niin voisi sitten pyytää mummoa tulemaan hakemaan hänet. Tarkoituksena oli, että Tuuli olisi siis synnytyksen ajan isovanhempien hoidossa.

Noin klo 11.40 pyysin Teemua kuorimaan minulle appelsiinia ja menimmekin keittiöön. Istuin keittiön pöydän ääressä jumppapallolla ja söin appelsiinia, kun supistukset alkoivatkin tulla tosi tiheästi yhtäkkiä, varmaan parin minuutin välein ja hyvin voimakkaina. Pyysin Teemua soittamaan, että kätilö lähtisi heti tulemaan meille (hän oli Hakaniemessä ja ehtisi meille noin 45 minuutissa soitosta). Teemu soitti lisäksi äidilleen eli mummolle klo 11.47, että lähtisi töistä Tuulia noutamaan. Kuitenkin sain appelsiinin syötyä kokonaan, minkä jälkeen hyvin voimakas supistus melkein pudotti minut voimallaan jumppapallon päältä ja ulvahdin kovaan ääneen. Tuuli heräsi tähän, täysin kesken uniensa, ja kömpi itkuisena sängystään katsomaan mitä oikein tapahtuu. Sain soperrettua, että minun on päästävä vessaan. Menin istumaan vessanpöntölle, luulin että minulla on kakkahätä. Huusinkin Teemulle, että ei täältä tule kakka vaan vauvan pää ja että äkkiä housut pois. Teemu kiirehti riisumaan housujani ja sai samalla soitettua kätilölle, että minua ponnistuttaakin jo. Kätilö neuvoi nopeasti puhelimessa, että käykää suihkun lattialle ja laittakaa pyyhkeitä alle, ja hän hyppäsikin taksiin bussin sijasta että olisi meillä nopeammin.

Kävin suihkun lattialle jääkarhuasentoon (nelinkontin kumaraan) ja pidin melko kovaa ääntä supistusten aikana, ne tulivat niin voimakkaina. Tuuli itki tauotta ja oli aika peloissaan, että mitä oikein tapahtuu. Teemu toimi uskottoman hienosti vaikka tilanne oli hänelle melkoinen - tiesimme ettei kätilö tai mummo ehtisi kumpikaan paikalle vaan vauva syntyisi ihan kohta. Teemu tempaisi kylpyhuoneen naulakosta pyyhkeitä ja levitti niitä lattialle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että ei ollut aikaa hakea puhtaita, synnytystä varten ajateltuja pyyhkeitä makuuhuoneesta vaan meidän käytössä olevat kylpy- ja kasvopyyhkeet saivat ajaa asian. Tunsin, kuinka vauvan pää on tulossa, mutta silti sain kysyttyä Teemulta, että onko sieltä ihan oikeasti tulossa se pää. "Kyllä siellä näkyy ihan vauvan pää" Teemu sanoi. Ensimmäistä kertaa ikinä koko yhdessäolomme ajalta kuulin Teemun äänen värisevän, mutta hän osasi hienosti toimia ja luoda minulle turvallisen tunteen kaikille yllättävässä ja jännittävässä tilanteessa. Teemu nimittäin kykeni samalla kannustamaan minua "Muista hengittää syvään ja pysyä rentona, että vauva saa happea", sekä rauhoitella itkevää syliin haluavaa pelokasta Tuulia kylpyhuoneen ovella "Tuuli tuu antaan isille hali. Ei oo mitään hätään, kaikki on hyvin". Minun ei tarvinnut ollenkaan tietoisesti ponnistaa, vauva laskeutui ihan vain hengittämällä. Juuri ennenkuin vauvan pää syntyi, Teemu sai kiskottua rintsikkatoppini pois yltäni ja sanottua "Sä oot kyllä uskomaton nainen". Lapsivedet menivät juuri ennen pään syntymistä, roiskuivat suihkun lattialle. Tuntui tosi hienolta kun pää syntyi! Mieletön paineentunne väistyi ja tuntui niin helpottavalta ja upealta. (Tuulin synnytyksessä kaksi vuotta aiemmin en saanut kokea tätä, sillä minulle tehtiin Kätilöopistolla pieni episitomia juuri ennen pään syntymistä synnytyksen nopeuttamiseksi ja sen seuraksena Tuuli syntyikin sitten kerralla, siis pää ja vartalo samaan aikaan). Vauvan pää oli siis näkyvissä, minä olin nelinkontin ja odotimme ikuisuudelta tuntuvan hetken seuraavaa supistusta, että vartalo syntyisi. Sitten, aivan kuin oppikirjassa, vauva käänsi olkapäänsä ja vartalo syntyi ja Teemu otti vauvan vastaan. Minä kierähdin nelinkontiltani istumaan ja nappasin liukkaan vauvan syliini. Vauva oli niin liukas, että pelkäsin otteeni lipeävän. Teemu kääri heti pyyhettä vauvan ympärille. Minä siirryin vauva sylissä istumaan seinää vasten, että olisi jotain mihin nojata. Ryömin pyykinkuivatustelineen alle (niin kiireellä ponnistusvaihe alkoi, että edes pyykkejä tai pyykkitelinettä emme olleet ehtineet siirtää!) ja Teemu siirsikin telineen huvittuneena pois kylpyhuoneesta. Siellä kylpyhuoneessa me kolme, yhtäkkiä neljä, ihmettelimme yhdessä toisiamme. Tuulin itku oli loppunut heti vauvan synnyttyä ja nyt utelias isosisko kyseli, että onko se pikkusisko. Totta tosiaan, kumpi meille oikein syntyi, kysyin Teemulta katsoiko hän kumpi tuli. "En ehtinyt katsoa". Niin raotin pyyhettä ja kurkkasin, että kyllä täällä on pikkusisko! (Melkeimpä kaikki veikkasivat, että meille tulisi poika). Teemu soitti kätilölle vauvan syntyneen ja saimme kuulla, että kätilöt (myös toinen kätilömme) olisivat paikalla ihan kohta. Teemu soitti myös äidilleen, että "Ei tarvii pitää mitään kiirettä enää, vauva onkin jo syntynyt ja tuli tyttö".

Emmehän olleet tietenkään siinä tilanteessa kun vauva syntyi katsoneet, että paljonko kello oli. Mutta Teemu arvioi vauvan syntyneen klo 12, sillä puhelutiedoista nähtiin että kätilölle ja mummolle oli soitettu klo 12.10 että vauva syntynyt, ja klo 11.47 oli siitä viimeisin puhelu keittiöstä mummolle, että lähtisi tulemaan Tuulia hakemaan. Ponnistusvaihe kesti siis arviolta vain noin 5 minuuttia ja koko synnytys 12 tuntia! (Tuulin synnytys kesti 53 tuntia)

Noin 12.15 kätilömme saapuivat paikalle. Teemu meni avaamaan oven ja minä olin edelleen kylpyhuoneessa vauva sylissä. Kätilöt auttoivat minua siirtymään sänkyyn, vaikka ihme kyllä hyvin pystyin itse kävelemään vaikka istukka oli vielä syntymättä ja napanuora kiinni. Mummo saapui ja niin Tuulillakin oli seuraa, Teemu pääsi keskittymään vauvaan.

Ylpeä, hetki sitten synnyttänyt äiti ja vauvan ensi-imetys

Teemu sai leikata napanuoran. Istukka syntyi ponnistamalla tuntia myöhemmin kätilön avustamana. Minä pääsin suihkuun, Teemu jäi kätilöiden kanssa mittaamaan ja punnitsemaan vauvaa makuuhuoneeseen. Suihkun jälkeen kömmimme koko perhe sänkyyn köllöttelemään. Kätilöt olivat meillä noin pari tuntia, mummo kävi viemässä välillä Tuulin ulkoilemaan ja pappa tuli ulkoiluttamaan koirat. Oli ihanaa olla vain kotona ja nauttia uudesta perheenjäsenestä ja iloita siitä, miten hyvin ja hienosti kaikki meni, vaikka ei ihan suunnitelmien mukaan mennytkään :)

Vilja kolmen päivän ikäisenä CC Pink Moonissa kietaisuristissä

Vihdoin sain kietoa Viljan hänelle kutomaani kantoliinaan, Daalia-liinaan <3

Synnytyksestä jäi upea fiilis ja uskon kokemuksen vahvistaneen myös parisuhdettamme, niin huikea yhteinen kokemus se oli. Tuulikaan ei ole ollut ollenkaan mustasukkainen pikkusiskosta tai ihmetellyt mistä vauva tuli. Hän on puhunut synnytyksestä paljon, hänen sanoin tarinahan menee näin: "pissa roiskui, vauva syntyi, isi auttoi äitiä, kätilö tuli auttaan äitiä". Lapsivesien meno eli "pissan roiskuminen" on jäänyt erityisen mieleenpainuvaksi sillä sitä Tuuli on hokenut paljon :D

Tässä oli vauvamme, Viljan, synnytystarina. Halusin jakaa sen teille, sillä toivon että tästä synnytyskertomus toisi rohkaisua muille äideille tai tuleville äideille luottaa omaan kehoon synnytyksessä <3 Synnytys voi siis olla näinkin luonnollinen, voimauttava ja ihana kokemus! Ja nyt kun mietin, niin uskomatonta mutta kivunlievityksenäni olivat vain syvähengitys, rentoutuminen, jumppapallo ja Teemun painallukset alaselälläni loppusupistuksien aikana enkä saanut mitään repeämiä vaan palauduin synnytyksestä tosi nopeasti. Ehkä jos meille tulee kolmas lapsi joskus, pääsen toteuttamaan silloin haaveeni vesisynnytyksestä, mutta tästä synnytyksestä en muuttaisi mitään vaikka olikin ihan erilainen kun suunnittelimme :)