Olen 28-vuotias helsinkiläinen kohta kahden lapsen äiti.
Empäs olisi arvannut muutama vuosi sitten, että hommaisin kotiin kangaspuut. Siis tiedättehän, sellaiset puolet olohuoneesta valtaavat täysin sisustukseen sopimattomat puuhässäkät, jollaisilla mummuni aikoinaan kutoi. Olisin nauranut ajatukselle ja pitänyt sitä ihan pähkähulluna. Enhän ole koskaan ollut kiinnostunut käsitöistä tai kuvitellut osaavaani tai edes oppivani mitään niihin liittyvää. Ala-asteellakin inhosin käsitöitä ja muistan kuinka opettaja lopulta neuloi tumppuni valmiiksi kun ei enää uskonut, että kykenisin saada niitä itse valmiiksi. Vuosikausia ajattelin siis olevani 0% käsityöihminen.
Mutta sitähän sanotaan, että äitiys muuttaa ihmistä. Niin ainakin minun kohdallani kävi. Ennen esikoiseni syntymää ajattelin ihan tosissani, että palaisin takaisin työpaikalleni jo puolen vuoden kuluttua. Hyvästelin oppilaani ennen joululomalle lähtöä ja kuvittelin palaavani opettamaan heitä jo seuraavalle syyslukukaudelle (mieheni olisi jäänyt hoitamaan lasta kotiin, niin ajattelin). Esikoisemme Tuuli syntyi alkuvuodesta 2015 ja ensi kertaa pitäessäni sylistä niin kaunista pientä ihmettä, joka oli täysin riippuvainen minusta, ajattelin kuitenkin kliseisesti että tästä lähtien tärkein tehtäväni olisi olla äiti. Koin kaikki kiintymysvanhemmuusjutut omakseni ja minusta tulikin sellainen lempeä ja kotona viihtyvä äiti, ihan erilainen siis kun olin etukäteen kuvitellut itsestäni. Tuuli ei viihtynyt ollenkaan vaunuissa ja minusta oli epäkäytännöllistä kulkea mihinkään vaunujen kanssa, kun Tuuli vain itki niissä. Otin hänet aina syliini ja yritin sitten toisella kädellä lykkiä vaunuja, ja välillä mukana oli vielä kaksi koiraakin niin eihän siitä mitään tullut. Myimme vaunut pois jo Tuulin ollessa noin kuukauden ikäinen ja hommasimme kantorepun ja trikooliinan. Niin sitten oikeastaan ihan vahingossa sekä mieheni että minä aina kannoimme Tuulia ja totuimme siihen puuhaan niin, että vaunuja ei kaivattu ollenkaan vaan hommasimme sitten rattaat kun Tuuli oli noin vuoden ikäinen, mutta niitäkin käytimme harvakseeltaan koska olimme tottuneet nappaamaan Tuulin liinaan tai reppuun minne tahansa lähtiessämme. Sitten Tuuli jo alkoikin haluta kävellä paljon itse. Mutta niin paljon rakastin kantamista (ja rakastan edelleen!), että halusin oppia tekemään (upeita) kantoliinoja itse. Tuulia olen päässyt kantamaan viime aikoina harmillisen vähän johtuen raskaudestani (näin loppuraskaudessa rattaat ovat olleet kovassa käytössä). Odotan innolla pian toisen lapsemme syntymää, uskon että hänestä tulee myös liinavauva :) Laskettu aika on ihan parin päivän päästä. Kirjoitan seuraavassa postauksessa tarkemmin nyt puilla olevasta loimesta ja kantoliinasta, jota on enää noin metri kudottavana. Yritän kovasti saada sen valmiiksi ennen vauvan tuloa!
 |
| Ensimmäisiä kutomiskokeiluja omilla puilla |
Idea tämän blogin perustamisesta kangaspuuharrastukseni, liinailun ja lapsiperhearkemme ympärille syttyi siitä, että minusta on hauskaa kirjoittaa ja olen blogannut aiemmin mm. elämästäni Pariisissa (asuin siellä vuoden 2010-11) blogissani What about Mimi?.
Ehkä jo pian pääsen kertomaan ihania vauvauutisia. On tosi jännää, tuleeko sieltä poika vai tyttö (ei sillä ole tosin mitään väliä kumpi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti